IMPILAHTELAINEN 1/2002Tällä kertaa tarjoamme internetin käyttäjille kaksi artikkelia viimeisimmästä Impilahtelainen -lehdestä:
Raja-Karjalan kunnailta
Sukututkimus avaa portin menneisyyteen
Aino Räty-Hämäläisen kirjaa Raja-Karjalan kunnailta on saatavissa myös Impilahti-Seura ry:sta. Kysy lisää Martti Korpirannalta
Raja-Karjalan kunnailta -Mieltä kiehtova Impilahti
(Aino Räty-Hämäläinen)Alue oli harvaan asuttua, kuuden pitäjän väkiluku oli kuutisenkymmentä-tuhatta, lähes saman verran kuin tällä hetkellä asuu Lappeenrannassa (58 041). 1800-1900-lukujen vaihteessa alkoi voimakas kiinnostus tähän syrjäiseen maankolkkaan. Liikenneolot, opetustoimi ja talouselämä haluttiin nostaa muun Suomen verroille. Talvisotaan saakka elettiin mittavien uudistusten kautta, nousun vuosikymmeniä. Tieverkon rakentaminen Raja-Karjalaan otti aikansa, olipa kysymys maanteistä tai rautateistä. Metsät ja suot valtasivat pinta-alasta hivenen yli 90 prosenttia. Suistamoa, Suojärveä ja Korpiselkää "koristivat" salot, järvet, joet ja salolammit. Osasta Impilahtea ja Salmia olivat laajat laitumet Laatokalle, vaikka korven kolkkaa niissäkin riitti. Sitä mukaa kun korpi alkoi muuttua rahaksi, metsätyömaita alkoi ilmestyä aikaisempaa tiuhempaan tahtiin ja tehtaita sekä sahoja nousta eri puolille Raja-Karjalaa, liikeväyliksi eivät riittäneet enää vesitiet. Oli pakko alkaa katsella, miten korpimaita halkoisivat maantiet, miten ihmiset pääsisivät kulkemaan aikaisempaa nopeammin kylistä kaupunkiin. Autoja näkyi vielä harvoin 1920-luvulla. Suomen itsenäistyttyä oli pakko alkaa itärajaa ajatellen miettiä myös maan turvallisuutta. Rautatiet katsottiin välttämättömiksi niin puolustuksellisista kuin taloudellisistakin syistä. Raja-Karjalan pitäjistä ennen talvisotaa jäivät ilman rautatietä Soanlahti ja Korpiselkä. Impilahden historia kertoo, että "Sortavala oli saanut Viipurista päin tulleen rautatien jo vuonna 1893. Sen jatkaminen Laatokan Karjalan alueelle puhutti paljon tienoon asukkaita. Maantie- ja kylätieverkon kuntoon saattaminen ei poistanut impilahtelaisten toivetta saada rautatie kulkemaan kunnan läpi. Leppäsiltalaisen kansanedustaja Mikko Piitulaisen vakituinen vaalimainos oli: "Rautatie Raja-Karjalaan". Vuonna 1923 päätettiin tehdä rautatie Matkaselän - Suojärven radalta Läskelään. Silloin se tuli jo Impilahden lähettyville. Tarmokkaimmat kunnallismiehet pantiin ajamaan rautatien jatkamista Pitkärantaan, mikä oli paitsi kunnan myös Pitkärannan tehtaiden ja maanpuolustuksenkin etujen mukaista. Ensimmäinen juna höyrysi Pitkärantaan 1932." Kun rautatie tuli, monelle se oli melkoinen muutos elämään. Suojärvellä liikenneoloja kuvailtiin näin: Uusi aika, uusi tahti -rautatie ja tehtaan mahti; Oudoksuen vanha väki yllättyi, kun kaiken näki. Niinpä muuan mummo kerran hämmästeli jonkin verran junan kumman nähdessänsä; tulkitsi näin ihmeissänsä:
- Tsuhki, tsuhki, brähki, brähki, vingahti da lähti.
Luisten lukkojen takana
Lönnrotin ensimmäinen (1835) Kalevala oli Vienan-Karjalasta koottujen runojen eepos. Vuonna 1849 ilmestyneen ns. Uuden Kalevalan aineisto oli jo paljon laajemmalta alueelta ja useampien laulajien runoista kokoon pantu. Siinä oli niin loimia kuin kuteitakin runsaasti Raja-Karjalasta, jonka kätköistä löytyi hämmästyttävän paljon aiemmin tuntematonta aineistoa. Suistamo, Suojärvi, Salmi ja Korpiselkä olivat hyvin säilyttäneet vanhat runot. Impilahdelta ei ole löydetty Shemeikkain ja Vomasten kaltaisia runonlaulajasukuja. Mutta aikanaan pitäjä ei ole ollut köyhä perinteestä, kerääjät ehtivät sinne vain liian myöhään. Kyllä heillekin vielä kertyi impilahtelaista saalista, lauloihan esimerkiksi Liena Luukkonen vuosina 1884-85 Kaarle Krohnille neljättäkymmentä runoa ja taisi myös loitsuja ja itkuvirsiä. Impilahdelta on merkitty muistiin myös kalevalaista epiikkaa, tunnelmarunoutta ja lemmennostatusloitsuja. Ja kun lukee Impilahden historiaa, miten rikas perinne siellä kukoistikaan vielä pitkään. Vuonna 1843 syntynyt impilahtelainen Matrona Kyyrönen oli 1900-luvun alun "viimeisiä runonlaulajia", joka esiintyi Sortavalan laulujuhlilla ja oli tuttu esiintyjä myös Helsingissä. Hän oli itkuvirren taitajia, mutta osasi myös satuja, legendoja ja loitsuja. Hänen runolippaastaan poimittiin viitisenkymmentä runotoisintoa. Zachris Sirelius tapasi Kerisyrjässä Hirvosen, joka aloitti aina laulunsa ja loitsunsa sanoilla: "Oi ukko yli Jumala, Remu pilven Reunimainen! Tule tänne, jou’u välehen, Miehen ainuhun avuksi, Miehen kuuluh kumppaniksi." Lähinnä Hirvonen tarvitsi Remu pilven Reunimaisen apua lemmennostatukseen, sillä hän itse kehaisi saattaneensa puolisensataa pariskuntaa vihille.
Vanhan runon merkitystä on lukuisissa kirjoituksissa pohdiskeltu. Kalevalaisen runouden on katsottu antaneen Suomen kansalle identiteetin nostaen sen kirjoittamattomalla kirjallisuudellaan sivistyskansojen joukkoon. Sen arvoa voidaan tarkastella lukemattomista eri näkökulmista. Voi kysyä, missä määrin Suomi on velkaa omasta kansallisesta nousustaan ja kansallisaatteen lujittamisesta idän lukkona seisseelle Raja-Karjalalle. Erkki Paavolaisen mukaan "Olisimme sivistyskansana paljon köyhempiä, ellei meillä olisi sitä hengen perintää, joka kätkeytyy Karjalan salohonkien salaperäiseen huminaan ja metsälampien hiljaiseen rauhaan, sinne, missä samalla kertaa vallitsi ainainen arki ja ainainen juhla."
Vastuksia voitettavana
Ortodoksisten ja luterilaisten kirkkojen, tsasounien ja luostareiden merkitys oli vahva rajakarjalaisille. On ollut järkyttävää todeta, miten karjalaiset yritettiin käännyttää venäläisiksi. Onneksi nämä sortotoimet katkaisi Suomen itsenäistyminen. Yhtä vaikea karjalaiselle talonpojalle oli lahjoitusmaajärjestelmä. Isiltä perityt maat repäistiin venäläiselle aatelistolle ja ne saatiin sitten vuosikymmenten jälkeen lunastaa takaisin. Muitakin kiroja kuin venäläisten aikaansaamia hankaluuksia vastaan salon sydämessä jouduttiin taistelemaan. Suunnattomilla saloilla oli karhuilla, susilla ja ilveksillä tilaa temmeltää. Mitä uskomatto-mampiin tilanteisiin on metsämies saalismatkoillaan tai aivan yllättäen joutunut. Kirves on aina pitänyt olla valmiina, luodikko ladattuna ja vaistot vireinä. Elämän säilyttäminen on aina ollut vaikeaa, erityisen vaikeaa se on ollut salon sydämessä eläneelle väestölle. Lääkäreitä ja lääkkeitä oli niukalti 1800-luvulla Raja-Karjalassa. Korkeisiin kuolleisuuslukuihin vaikutti väestön suuren liikkuvuuden ja Venäjältä leviävien tautiepidemioiden lisäksi rajakarjalaisten taikauskoisuus ja kielteinen suhtautuminen yleiseen ja yksityiseen terveydenhoitoon. Kaikkein pisimmällä terveydenhoidossa oli Impilahti, jonne perustettiin, vuonna 1911 terveyslautakunta. Vuonna 1915 Impilahdella oli piirilääkärin lisäksi kunnanlääkäri. Kiertävä piirilääkäri ei moneen paikkaan ehtinyt ja kun silloin tällöin ehti, mitään ei ollut enää tehtävissä. Apteekkeja ja sairastupia alkoi 1900-luvun alun vuosikymmenillä ilmestyä pitäjiin, mutta eihän niihinkään huonojen tieyhteyksien vuoksi kaikista kylistä päästy. Oli pakko selvitä omin avuin. Useimmassa kylässä oli oma tietäjänsä ja taitajansa, jonka puoleen käännyttiin, kun apua tarvittiin. Karjalan loitsut tuntevat toista sataa eri tautia ja rikettä, joille kullekin olivat omat parannuskeinonsa. Purkkisalvat ja pillerit korvattiin kotitekoisilla. Milloin kipu oli hampaassa, milloin päässä ja selässä tai "ruani" iski, eli paikka ajettui, kaikkeen piti löytää oma lääkkeensä. Raaka-aineina olivat multa, vesi, erilaiset yrtit, piipunhiki, terva, karhun sappi, niin eläinten kuin ihmistenkin ulosteet, pippuriviina, norpan rasva, riijen marjat, hämähäkin seitti, ampiaisen pesä. Kupattiin ja välillä siveltiin kipeää selkää koivuhalolla, hierottiin ja luettiin saunassa loitsut. Jos vatsua palberoitti eli vatsaan koski, kuviteltiin navan nyrjähtäneen paikoiltaan. Siihenkin vaivaan taitavalla hierojalla oli omat konstinsa ja kun napa oli saatu paikalleen, sopi lähteä vaikka pistämään tripaskaksi.
Valistuksen virittelyä
Raja-Karjalassa opetustyö eteni varsin hitaasti. Kirkon piirissä heräsi ensin halu saada luku- ja kirjoitustaito mahdollisimman monen ulottuville. Opettajina toimivat pääasiassa lukkarit ja "koululuokka" koostui muutamasta poikaoppilaasta. Ei ollut kirjoja, ei ollut kelloja, ei tiedetty ajan kulusta mitään. Myös luterilaisten keskuudessa kansanopetus jäi seurakuntien tehtäväksi. Lukutaitoa pyrittiin opettamaan mahdollisuuksien mukaan, ja lukemistona oli uskonnollista kirjallisuutta, tärkeimpänä niistä Katekismus. Salokylissä eleli rahvas esi-isien tavoin tietämättä pitkälle 1800-luvun loppupuolelle mistään muusta kuin minkä korvakuulolta oppi, silmillään näki ja sydämellään tunsi. Se oli sitä salosivistystä, jota Raja-Karjalan kyliä samoilleet pysähtyivät usein hämmästelemään ja ihastelemaan. Kylissä oli rinnan henkistä rikkautta ja aineellista köyhyyttä. Rikkautena oli entisaikojen tieto ja taito. Köyhyyttä oli kirjatiedon puute ja elämää helpottavien taitojen puute. Taloudellisesti nurjat olot johtuivat usein siitä, että ei osattu viljellä maata, kuoltiin lääkkeiden ja hoidon puutteeseen, käytettiin hulvattomasti viinaa ja oltiin lukutaidottomia. Omien asioiden hoito jäi vieraiden ja ei aina luotettavienkaan henkilöiden varaan. Moni saattoi metsäkaupoissa menettää omaisuutensa, murretta taitamattomien henkilöiden kanssa oli vaikea keskustella. Mutta ajat alkoivat muuttua, koulutusta tarvittiin. Karjalassa oli 1860-luvulla viisi kansakoulua. Niistä neljä sijaitsi lähellä Viipuria. Herman ja Elisabeth Hallonbladin tehtäväksi tuli ensimmäisen kansankoulun perustaminen Laatokan-Karjalaan Sortavalan lähelle Kymölään. Oli vaikea perustaa kouluja, kun ei ollut opettajia. Asia korjaantui kun saatiin vuonna 1880 Sortavalaan seminaari, josta tulikin kaikkine kulttuuri-vaikutteineen "Raja-Karjalan yliopisto". Sortavalan seminaarin toimittua puoli vuosisataa se oli ehtinyt kouluttaa jo 2000 opettajaa, joista osa lähti omille kunnaille, rajakarjalaisten pariin.
Vasta sen jälkeen kun kansakoulusta päässeet menivät kansanopistoihin palaten kotikyliinsä, alettiin opettajien rinnalle saada lisätyövoimaa. Vuonna 1905 Itä-Karjalan kansanopisto sai perustamisluvan ja vuoden kuluttua kansanopisto aloitti toimintansa Impilahden Viipulanniemellä. Sen työn ylistämiseen, minkä tekivät lukuisa joukko ala- ja kansakoulujen opettajia ja Impilahdella Itä-Karjalan kansanopisto, eivät sanat riitä.
Korkeampi koulutus oli kiven takana. Koska monellakaan rajakarjalais-vanhemmista ei ollut varaa lähettää lapsiaan oppikouluun Sortavalaan, Viipuriin tai Helsinkiin, alettiin pitäjien keskuksiin suunnitella omia kouluja. Kesällä 1917 perustettiin Salmiin yhteiskoulun kannatusyhdistys. Se toimi ripeästi ja sai tarvittavat luvat. Jo seuraavana vuonna Salmin keskikoulu aloitti työnsä valtion tukemana. Laatokan rannan läheisyyteen kohosi Impilahden ainoa oppikoulu, Pitkärannan yhteiskoulu vuonna 1919. Siitä tuli asteittain viisiluokkainen keskikoulu ja jatkosodan aikana koulua alettiin kehittää yliopistoon johtavaksi. Kolmantena oppikouluna aloitti juuri ennen talvisotaa Suojärven yhteiskoulu, jonka toiminta jäi kovin lyhytaikaiseksi.
Maamme sortopolitiikka ja venäläistämistyö Raja-Karjalassa alkoi helmikuun manifestin aikoina vuonna 1891 ja päättyi vasta Venäjän vallankumoukseen. Nuorisoseurojen syntykausi osuu valtiollisten sortoaikojen ensimmäisiin vaiheisiin. Impilahden-Pitkärannan nuorisoseura oli aloittanut toimintansa ensimmäisenä Laatokan-Karjalan nuorisoseurana vuonna 1892. Eri pitäjissä alkavat nuorisoseurat toimia, vaikka seurojen perustamista pyrittiin sortajien taholta kaikin tavoin ehkäisemään, koska katsottiin, että kansansivistys on vaarallinen ase kansallistunnon ylläpitäjänä ja syventäjänä.
Juhlat arjen katkaisijoina
Karjalaiset on opittu tuntemaan juhlia rakastavina ja vieraanvaraisina. Aina löytyi aihetta panna parasta pöytään. Oli virpopyhää, pääsiäistä ja praasniekkaa. Varsinkin praasniekat olivat elämän suola. Ne olivat ortodoksiväen kyläjuhlia, alkuun uskonnollissävytteisiä, myöhemmin saivat hyvinkin maallistuneita piirteitä. Salmissa oli vuodessa kolmisenkymmentä praasniekkaa, Korpiselässä 8, Suojärvellä 23, Impilahdella ja Suistamolla 17-18. Praasniekkaa vietettiin kylän rukoushuoneen, tsasounan suojeluspyhimyksen vuosipäivinä. Jos tsasounaa ei ollut, aina löytyi pyhimys, jonka kunniaksi "briekut" pidettiin. Ajan oloon pyhimykset tahtoivat unohtua, ja kyläjuhlat muuttivat luonnettaan markkinavoittoisiksi. Huvitukset eivät aina olleet viattominta laatua, sillä praasniekkoihin kerääntyi joskus myös väkiviinan kauppiaita häiriten luvattomalla kaupallaan juhlien rauhallista menoa.
Kuvat, kirjat, sävelet
Raja-Karjala on kirjattu tuoreimpiin historioihin Laatokan Karjalan osa-alueena oikeutetusti, koskevathan vuosisatojen aikoina suoritetut rajanvedot kuutta pitäjää laajempaa aluetta. Jatkosodan jälkeen rajakarjalaiset alkoivat muistella omia olintilojaan, ja 1950-60-luvuilla ilmestyivät jokaista kuutta pitäjää kuvaavat teokset. Käsitellessään Laatokan Karjalan osuutta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa Yrjö Oinonen pahoittelee, ettei alueen anti ollut kovin mittava. Onkin selvää, että Karjalan kannaksen kirjasatoon verrattuna Raja-Karjala ei yllä samalla tasolle. Olisiko kenties syynä ollut se, että luku- ja kirjoitustaito tulivat pitkällä viiveellä salolle. Kun opittiin lukemaan, kesti melkoinen tovi etsiä käsiin luettavaa. Koulukirjastojen anti oli kovin vähäinen. Taistelu leivästä oli ankara, työltä ei vapaa aikaa enemmälti liiennyt. Innostus oli kuitenkin suuri, sitä osoittavat erilaisten järjestöjen nopea nousu. Niissä voitiin tutustua, mitä muualla jo osattiin. Impilahti on yksi Raja-Karjalan "taiteellisimmista" pitäjistä. Siellä syntyivät Arvi Jännes ja Kyllikki Mäntylä, siellä oli vankka musiikinharrastus Genetzeineen, Härkäsineen, Szalzkiewitczeineen. Vaikka Arvi Jännes ei tehnyt elämäntyätään runoilijana karjalaisille Jännes on oma mies, sydän juurin Karjalaan kiintynyt, kuullut Karjalan kansan murheen ja kehottanut muitakin sitä kuuntelemaan mm. runossaan Kuulkaa Karjalan itku: Taitoni, tietoni puutett’ itken, pirttini myös pimeyttä, Itken arpia orjuus-ikeen lasteni olkapäissä; Itken viel’iloitessanikin, kuni antilas itkevi häissä. Hänen runonsa sekä runoina että veljensä Emil Genetzin säveltäminä ovat jo klassikoita ja niillä on pysyvä arvo. Rajakarjalaisuus sai loistavan puolesta puhujan myös Suistamolla syntyneestä livo Härkösestä. Hän on oli varsin monipuolinen toimijana ja myös kirjailijana. Raja-Karjala jouduttiin pakkoluovuttamaan Korpiselän pientä kolkkaa lukuun ottamatta vuonna 1944.
Pitäjistä ovat nyt jäljellä monin paikoin autiot kylät, raiskatut raiviot, kuusi vuosikymmentä sitten siellä asuneiden kodeista porraspuut, joilla käydään ikävää itkemässä. Tallella on vain henkinen kotiseutu, jota mikään raja eikä rauhansopimus voi ihmiseltä riistää. Meillä on muistojen vinssikori, jonka kätköistä muisti poimii kunnaat ja pihat, salojen ja soiden saarekkeet, pitkospuut sekä maammon kielen vivahteet. Vuosikymmenten takaa pilkottaa saunapolku, järven selkä, vaaran laki, kuuluu kevätkäen kukunta ja linnun sirkahdus.
Aleksanteri Aava sanoo runossaan Kaunis Karjala katosi
mm.: Jo meni sorea mantu, kaunis Karjala katosi, hukkui kuin surman suohon, viemänä vihan pitäjän. Jo meni isien maamme, elonala ainoamme, Suomi jäi, vapaus kesti, kaunis Karjala katosi!
Sukututkimus avaa portin menneisyyteen (Tiina Juurela)
- Kitelän ja Pitkärannan ortodoksisten kirkonkirjojen kääntäjä on itsekin innokas sukututkija
Monen mieltä kiehtoo menneisyys ja sukulaisten kohdatessa muistellaan menneitä polvia ja heidän kertomiaan. Tietoja verrataan, nimiä muistutellaan mieliin ja vanhoja kuviakin katsellaan. Monelle innostus suvun menneisyyteen on johtanut intohimoiseen harrastukseen, joka tuntuu monilta vievän jalat alta ja kielen mennessään, niin jottei muuhun enää aikaa löydykään. Sukututkimuksen myötä alkavat jo edesmenneet sukulaiset tarinoineen elää Karjalan korvissa ja Suomen sopukoissa.
Sukututkimusta karjalaisittain
Impilahden, erityisesti Kitelän ja Pitkärannan ortodoksiseen seurakuntaan kuuluneiden sukujen tutkiminen on helppoa verrattain moneen muuhun karjalaiseen seurakuntaan joiden kirkonkirjat ovat edelleen olemassa vain venäjäksi. Onneksemme Kitelän, sekä Pitkärannan kirkonkirjat on suomennettu itsekin sukututkijaksi tunnustautuvan Tuula Kiisken toimesta. Hän kertoo innostuksen sukututkimukseen lähteneen juuri kirkonkirjojen käännöstyöstä, joka toteutettiin nykyisestä mittakaavasta katsoen hyvin työläällä tavalla –kokonaan käsin kirjoittamalla. Nykyään kääntäjien apuna on tietokone. "Oma kiinnostukseni sukututkimukseen heräsi tehdessäni Kitelän (oikeammin Kitilän) ort. srk:n kirkonkirjojen suomennostyötä. Olin jo aiemmin ollut vähän aikaa mukana prof. Heikki Kirkisen Karjalan historiaa käsittelevässä tutkimuksessa ja saanut ensikosketuksen vanhoihin venäjän kielen käsialoihin, tarkemmin sanoen 1600-luvun pikakirjoitukseen. Kun minulle sitten tarjottiin kirkonkirjojen suomentamistyötä, otin työn vastaan empimättä" täsmentää Kiiski ja lisää luovutetun Karjalan ortodoksisten sukujen vaiheiden selvityksessä rajoittavana tekijänä olevan sen, että ortodoksiset kirkonkirjat alkavat noin 100 vuotta myöhemmin kuin luterilaiset. Hän kertoo kirkonkirjojen yleistyneen vasta 1800-luvun alkupuolelta lähtien, ja tätä varhaisemmalta ajalta sukututkijan on turvauduttava veroluetteloihin ja tuomiokirjoihin sukutietojen etsimisessä. Ortodoksiset kirkonkirjat kirjoitettiin venäjäksi 1910-luvulle saakka ja tämä on hankaloittanut tai jopa estänyt sukututkimuksen tekemistä.
Kiiski kertoo ettei luovutetun Karjalan sukujen tutkiminen eroa juurikaan muun Suomen sukututkimuksesta, vaikkakin joitain erikoisuuksia löytyy: "Erityistä itäiselle Suomelle on se, että täällä sukunimi kulki suvussa, se ei ollut sidoksissa asuintilaan tai asuintaloon, kuten Länsi-Suomessa. Sukunimi siirtyi isältä pojalle ja tyttärelle, joka merkittiin kirkonkirjoihin tällä isältä saadulla sukunimellä koko elämänsä ajan, miehen sukunimi "siirtyi" vaimolle vasta 1900-luvun alkupuolelta lähtien."
Tuula Kiiski suosittelee sukututkimuksesta kiinnostuneita ottamaan yhteyttä paikkakunnan opistoon tai muuhun vastaavaan paikkaan jossa kurssitusta aiheeseen mahdollisesti järjestetään. Hän kertoo, että kursseja järjestetään lähes joka paikkakunnalla. "Mikäli haluaa opiskella itsekseen, voi tutustua sukututkimuksen saloihin oppaiden avulla. Viime vuosina on julkaistu korkeatasoisia ja sukututkijaa käytännön tutkimuksessakin auttavia sukututkimusoppaita. Tärkeätä on kuitenkin haastatella omia vanhempia, isovanhempia tai sukulaisia ja näin kerätä tietoja ennen eläneistä sukulaisista ja mahdollisesti sukutarinoista, perimätiedosta jne. Arkistossa pääsee tutkimuksen alkuun, mikäli tietää 1800-luvun puolella syntyneen esivanhemman syntymäajan, asuinpaikan tai muun vastaavan asian."
Suvut Ilomantsissa ja luovutetulla alueella
Tuula Kiisken omat sukujuuret nivoutuvat myös luovutetun Karjalan vaiheisiin, luovutettuun Ilomantsiin: "Omien sukujeni vaiheiden selvittämisen aloitin isäni äidin ortodoksisesta suvusta ja siitä tutkimus laajeni isäni isän sekä äitini sukuihin. Nämä kaikki suvut ovat asuneet ainakin 1600-luvulta lähtien Ilomantsin pitäjässä, joka oli tuohon aikaan alueeltaan nykyistä laajempi, mm. isäni kotitila sijaitsi Ilomantsin Vellivaarassa, joka menetettiin Pariisin rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle." Hän kertoo äitinsä suvun tulevan Suur-Ilomantsin pitäjästä, joka on nykyjään Tuupovaaraa. Suku on alun alkaen ollut ortodoksinen, mutta hänen esi-isänsä ovat 1700 –luvulla kääntyneet luterilaisuuteen, joka on silloin ollut erikoista. Tuula Kiiski selventää: "Ilomantsissa oli ortodoksien määrä vähentynyt 1600-luvulta lähtien ja seuraavalla vuosisadalla ortodoksinen seurakunta menetti itsenäisyytensä. Naapuriseurakunnan Liperin ortodoksipapit (Nykyinen Taipaleen seurakunta) kävivät – tosin harvakseltaan - Ilomantsissa suorittamassa kirkolliset toimitukset, kastamiset, vihkimiset ja hautaamiset. Esi-isäni Levonti Jormanaisen vaimo oli luterilainen ja liekö papin puuttuminen aiheuttanut sen, että perheeseen syntyneet lapsetkin kastettiin luterilaisiksi. Viimeisinä elinvuosinaan 1750-luvulla Levonti sitten itsekin kääntyi luterilaiseen uskoon, mikä oli sinä aikana erittäin harvinaista, hän oli ensimmäinen Ilomantsin alueella ortodoksisesta kirkosta luterilaiseen siirtynyt. Tällä tapahtumalla oli kauaskantoiset, sukututkimukselle myönteiset seuraukset. 1700-luvulta ei ole säilynyt ortodoksisia kirkonkirjoja, mutta Levonti Jormanaisen vaiheet oli mahdollista selvittää luterilaisista kirkonkirjoista. Sukuni tutkimuksen kannalta tämä Levontin aikanaan radikaalikin teko oli todellinen "onnenpotku"."
Oletko Sinä tutkinut sukujuuriasi Karjalan perukoille ja Impilahden rannoille? Kerro sukusi tarina rohkaisuksi tuoreille suku-tutkijoille.
Lisätietoja sukututkimuksesta
Maakunta-arkistot:
Joensuu p. (013) 251 4602 joensuu@narc.fi
Mikkeli p. (015) 321 3157 mikkeli@narc.fi
Jyväskylä (014) 3381 000 jyvaskyla@narc.fi
Oulun (08) 514 811 oulu@narc.fi
Turku (02) 2760 818 turku@narc.fi
Vaasa (06) 317 3912 vaasa@narc.fi
Hämeenlinna (03) 656 460 hameenlinna@narc.fiSukututkimuksia ortodoksisista ja luterilaisista suvuista tilaustyönä Tuula Kiiski, puh. 013-801398 ja 040-5795370, tkiiski@cc.joensuu.fi
Karjalan Liiton sukututkija päivystää viikoittain ke. 16-18.00 p. 09- 7288 1721/Marja-Liisa Putkonen (Myös maksusta kokonaiset sukuselvitykset)
Internetistä löytyneitä
(Katso myös http://members.surfeu.fi/impilahti)Sivun alkuun
